Sitten alkaa tapahtua: ammattiyhdistysliike ja sosialidemokraattinen puolue ovat hajoamassa kahtia, SAK:n uskollisiin ja SAJ:n luopioihin. Saman kaupunginosan ihmiset lakkaavat tervehtimästä toisiaan, samalla koneella saatetaan olla puhumattomina vuosikaudet, lakon uhka on jatkuva. Riitaa kestää kymmenen vuotta. Masan ja Veikonkin välit viilenevät; politiikka nielee Veikon, hän uskoo unelmiinsa kauan.
Vaikea aika uuvuttaa ja koettelee tavallisia ihmisiä. He eivät suinkaan istu konjakkilasi kädessään kabineteissa eivätkä ay-pomojen mustissa autoissa tai puoluetoimistojen tammipöytien äärellä. He ovat siellä narun toisessa päässä ja hyppäävät, kun joku nykäisee. Hyppäävät kunnes ote kirpoaa.

Sossu on kuvaus vasemmistolaisuuden hajaannuksesta 50-luvulla, politiikan kovista säännöistä. Samalla se on muistokirjoitus nuorelle miehelle, joka uskoi mitä puhuttiin ja teki mitä käskettiin. Se on tarina nuorukaisesta, jota toiset käyttivät pelinappulanaan, surutta ja liian kauan.