Muina miehinä

Huovinen, Veikko

Kirjailijan muistelmia Miksi asutte Sotkamossa? Eikö siellä ole yksinäistä? Tätä on Veikko Huoviselta tivattu vuosikymmenten ajan. Muistelmateoksessaan rakastettu kirjailija vastaa kerralla moneen kysymykseen. Hän väläyttää aistimusvoimaisia tuokiokuvia lapsuudestaan ja nuoruudestaan, perhe-elämästään. Hän kertoo metsänhoitajan työsarastaan ja erähenkisistä harrastuksistaan sekä tietysti kirjojensa synnystä ja niiden vastaanotosta. Kun Huovinen pohtii omaa kirjailijanlaatuaan, hän ei määrittele itseään humoristiksi, vaan kirjailijaksi, jonka kirjoissa on huumoria. Tästäkin teoksesta huumori tihkuu esiin omalla painollaan, lämmittäen lukijaa ja tuottaen hykerryttävää iloa naulankantaan osuvilla luonnehdinnoillaan. Veikko Huovisen muistelmien runsas kuvitus on peräisin tekijän perhealbumista, arkistoista ja eri kuva-arkistoista. "Kevättalvella 1944 suurten pommitusten jälkeen alettiin oppikoulujen yläluokkien poikia värvätä ilmatorjuntajoukkoihin. Olin silloin kuusitoistavuotias ja kuudennella luokalla. Mukaan pääsemiseksi piti olla suojeluskunnan poikaosaston jäsen eli sotilaspoika, ja lisäksi vaadittiin vanhempien suostumus. Muistaakseni äitini sai taivuteltua isän, niin että sain liittyä suojeluskuntaan ja pääsin mukaan. Poisjääminen olisi ollut suuri häpeä, olisi pitänyt jatkaa koulunkäyntiä tyttöjen kanssa. Koulutuksemme oli aluksi tavanomaista sulkeista ja marssimista. Mutta pian alettiin saada it-koulutusta. Tutustuttiin 76 mm:n Vickers-tykkeihin, jotka olivat asemissa lääninsairaalan lähellä aukealla niityllä. Niitä suunnattiin, puhdistettiin, perehdyttiin tulenjohtolaitteisiin ja asetettiin kranaatteihin palopituuksia. Silloin tällöin harjoiteltiin tositilannetta ampumalla sulkuja yhdessä saksalaisten 88 mm:n pattereiden kanssa. Aivan tuntemattomiksi eivät jääneet kevyemmätkään tykit. 20-millisiä nähtiin rautatiesillan päissä ja Weckmannin talon katolla. Myöhempi historian tutkimus on paljastanut, että neuvostolentäjät pelkäsivät erikoisesti Kajaanin Yhteislyseon hurjia poikia ja jättivät Oulun rauhaan sodan loppuun saakka. Erikoinen vaihe palveluksessamme oli joutuminen kuulovartioon keväällä 1944. Eri puolille Oulua perustettiin kuunteluasemia, joista käsin oli tarkoitus soittaa valvontakeskukseen ja ilmoittaa, että surinaa kuuluu sieltä ja sieltä. Minut komennettiin muutaman juukalaispojan kanssa Maksa-nimiselle kuunteluasemalle Oulunsaloon. En tiedä, oliko nimi sotilaallinen peitenimi, vai oliko tuon pienen maalaistalon nimi Maksa. Joka tapauksessa asuimme talon peräkammarissa nauttien annosmuonasta, joka tuli viikoittain ruskeassa pahvilaatikossa. Kevään kaihossa katseltiin muuttavia hanhia ja kuunneltiin kuovien huutoja."

Kustantaja: WSOY
Sidosasu: Kovakantinen
ean: 9789510259108
Ilmestymisvuosi: 2001